Paskaleffa on muuttanut uuteen kotiin!

Tästä lähtien Paskaleffa löytyy osoitteesta:

 

http://www.paskaleffa.org

Mikä?

The Human Centipede on kertomus saksalaisesta kirurgista, joka tahtoo itselleen lemmikin. Siksi kirurgi kidnappaa kotiinsa kolme turistia ja luo heistä ihmistuhatjalkaisen.

Miksi?

Elokuvassa yhdistetään kolme ihmistä toisiinsa niin, että ihmisistä ensimmäinen on tuhatjalkaisen pää, toinen sen varsi ja kolmas sen häntä. Jotta yhdistyminen onnistuu luontevasti, kirurgi liittää "varsi-ihmisen" suun "pääihmisen" peräaukkoon ja vastaavasti "häntäihmisen" suun "varsi-ihmisen" peräaukkoon. Näin ravinto, jota "pääihminen" syö, siirtyy ulosteena "varsi-ihmisen" ja myöhemmin "häntäihmisen" suuhun. Siksi.

Millainen?

Aluksi luulin, että Human Centipede on ns. yhden hitin ihme. Ajatus kohtalosta, jossa ihmisen suu ommellaan toisen anukseen kiinni, on karmaiseva (ja siksi elokuvallisesti mielenkiintoinen), mutta riittääkö moisesta sensationalistisesta aseesta ruutia onnistuneen puolitoistatuntisen tekemiseksi? Epäilin, että ei, ja yllätyin, kun ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Six todisti toisin. Human Centipede on mainio elokuva – ja paskaleffa.

Kauhutarina tapahtuu Saksassa ja sen antagonisti on eläköitynyt kirurgi nimeltä Josef Heiter. (Etunimi on intertekstuaalinen viittaus Josef Mengeleen, joka teki vangeille julmia ihmiskokeita Auschwitzin keskitysleirillä.) Heiter on stereotyyppisenä "hulluna tiedemiehenä" kliseinen hahmo, mutta Heiteriä näyttelevän Dieter Laserin roolisuoritus on niin huikean hyvä, ettei hahmon kliseisyys häiritse allekirjoittanutta laisinkaan. Laser paneutui Wikipedian mukaan rooliinsa niin vahvasti, että hän käyttäytyi kuvauksien aikana vihaisesti ja vältteli muita näyttelijöitä.




Elokuvan päähenkilö on newyorkilainen Lindsay, joka on ystävänsä Jennyn kanssa Euroopassa road tripillä. Lindsay ja Jenny ovat hahmoina varsin tyypillisiä hyviksiä; he ovat kauniita mutta yksinkertaisia naisia, litteitä hahmoja, jotka ajautuvat vaikeuksiin tekemällä typeriä päätöksiä. Human Centipedessä se ratkaiseva typerä päätös on mennä etsimään saksalaista yökerhoa maaseudun metsäteiltä, minne Lindsay ja Jenny lopulta jäävät (juustoisen) rengasrikon myötä loukkuun – eikä puhelimessa ole tietenkään kenttää.  Rengasrikon jälkeen jenkkikaksikko lähtee etsimään apua ja eksyy pian lopullisesti... kunnes he löytävät metsän siimeksestä Hannun ja Kertun lailla varsinaisen piparkakkutalon, eli tietysti tohtori Heiterin syntisen kodin.

Tohtori ei aikaile. Tainnuttavan tabletin ja myrkyllisen nesteruiskun jälkeen sekä Lindsay että Jenny ovat visusti unten mailla. Kun tohtori on kantanut uhrinsa kellarissaan sijaitsevaan leikkaussaliinsa, hän lähtee ulkomaailmaan metsästämään ihmistuhatjalkaiselleen kolmatta osaa. Sen tohtori Heiter löytää japanilaisesta, Katsuro-nimisestä miesturistista, joka on tuleva toimimaan tuhatjalkaisen "päänä".




Kolmikko on siis koossa, mutta Heiterin likaiseen matkaan tulee mutkia. Lindsay pääsee kellarista karkuun ja koettaa etsiä pakotietä tohtorin talosta ulos. Lopulta nainen löytää eräästä huoneesta ikkunan ja aikoo lyödä sen rikki, mutta ikkuna on Lindsayn epäonneksi panssarilasia. Ehkä vielä suuremmaksi epäonneksi tohtori Heiter ilmestyy ikkunan toiselle puolelle ja hakkaa lasin kiväärillä hajalle ja lähtee Lindsayn perään. Lindsay juoksee paniikissa tohtoria karkuun ja tippuu vahingossa uima-altaaseen ja saa pian nukutuspiikistä niskaan. Hyvä yritys, huono tulos, löytänyt ei Lindsay-rukka tietään ulos.




Sitten kuuluu niks, ja Lindsay, Jenny ja Katsuro saavat heittää hyvästit polviensa nivelsiteille; tohtori Heiter leikkaa ne rikki varmistaakseen sen, etteivät hänen uhrinsa pysty enää koskaan suoristamaan jalkojaan eli siis nousemaan seisaalleen. Sitten kuuluu naks, ja Lindsay ja Jenny saavat heittää hyvästit kaikille hampailleen. Katsuro eli ihmistuhatjalkaisen pää on uhreista ainut, joka saa hampaansa säilyttää, ja syynä siihen on tietysti se, että Katsuron tehtävänä on syödä ruokaa ja ruokkia sitten ulosteellaan Lindsayn ja Jennyn vatsat täyteen. Sitten kuuluu niks ja naks, ja Katsuron ja Lindsayn anuksiin ilmestyy kaksi ihmissuun mentävää aukkoa.

Sitten ihmistuhatjalkainen herää. Jennyn suu on kiinni Lindsayn anaalissa ja Lindsayn suu Katsuron anaalissa. Yksikään heistä ei kävele enää koskaan.




Rankan tulituksen jälkeen koittaa leppoisa ja humoristinen hengähdystauko, jonka aikana tohtori Heiter kouluttaa upouutta lemmikkiään kuin koiraa. Lemmikki ei kuitenkaan tottele Heiterin käskyjä, ja siksipä tohtorin on potkittava ihmistuhatjalkaiseensa järkeä kengänkärjellään. Symboliikka eläinrääkkäämiseen on tässä vahvasti läsnä, sillä katsoja samaistuu ihmistuhatjalkaisen kautta kidutettavan lemmikkieläimen asemaan tehokkaasti. Koomista metaforisuutta hyödynnetään muun muassa siten, ettei Heiter saa yöllä unta, koska hänen lemmikkinsä (eli Katsuro) pitää liian kovaäänistä meteliä läpi yön.




Kaikki hauska päättyy aikanaan; ihmistuhatjalkaisen häntä eli Jenny on kuolemaisillaan vaikeaan verenmyrkytykseen. Harmaita hiuksia Heiterille aiheuttaa myös se, että kaksi poliisia on tosi kiinnostunut jenkkituristien katoamisesta. Pian poliisikaksikko tunkeutuu Heiterin taloon ja Human Centipeden kliimaksi on tosiasia. Lopun voisi kuvitella olevan onnellinen, mutta onko se sitä? Miten käy ihmistuhatjalkaisen?

Mistä elokuva muistetaan?

Vastaus on helppo: Jennyn, Lindsayn ja Katsuron äärimmäisen karmaisevasta kohtalosta. Kaikista ikimuistoisin kohtaus on se, kun ihmistuhatjalkainen nähdään ensimmäisen kerran. Kauhukuvana takaraivoon tatuoituu myös se hetki, kun Katsuro ulostaa Lindsayn suuhun. Erityismaininnan tahdon antaa tohtori Heiterin hahmolle, joka on hyvin näytelty ja hyytävä näky.

Tuomio:

Minä nautin Human Centipedestä paljon. Sen idea on originelli ja koukuttava; tekee mieli tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi ja mitä ihmistuhatjalkaiselle käy. Tunnelmallisesti elokuva tuo mieleen Resident Evil -pelisarjan ensimmäiset osat. Heiterin aristokraattinen talo on näyttävää taidetta ja salaisia huoneita täynnä, ja kun talosta pääsee pois, tuntuu siltä kuin olisi juuri kaivautunut ulos Tuonelan uumenista. Paskaleffanautinnosta vastaavat alkupuoliskon kliseiset juonenkäänteet ja jenkkinäyttelijöiden amatöörimäiset näyttelijäsuoritukset. (Ohjaaja-käsikirjoittaja Tom Sixin mukaan hän loi elokuvan alusta tarkoituksellisesti kliseisen, jotta katsojat olettaisivat, että kyseessä olisi konventionaalinen kauhuelokuva.) Eläinrääkkäämiseen ja fasismiin viittaava symboliikka luo tarinaan nerokasta syvyyttä. Human Centipeden lähisukulaisena pidän Sodoman 120 päivää -elokuvaa. Kokemuksena elokuva on shokeeraava, häiritsevä ja hauska. Yhdessä nämä kaikki ainekset luovat erinomaisen sopan, joka ansaitsee kiitosta kekseliäisyydestään ja syvyydestään.

Arvosana: 

– Eetu


Ohjaaja: Tom Six
Käsikirjoittaja: Tom Six
Julkaisuvuosi: 2010
Kesto: 92 minuuttia
Maa: Saksa



KRITEERIBINGO: THE HUMAN CENTIPEDE (2010)

Kolme hörppyä:
– rengasrikko
– puhelin ei toimi
– monsteria ei tuhota lopullisesti
– kaatuminen hädän hetkellä
– ovi ei aukea

Kaksi hörppyä:
– hullu tiedemies

Yksi hörppy:
– metsä
– verivana
– poliisi
– ruumispussi
– kellari
– usva

Mikä?

Scifiä ja kauhua sekoittava Night of the Comet kertoo ruosteenvärisen tarinan komeetasta, joka tekee Telluksen yli liitäessään maapallon ihmisistä hiekkapölyä. Kyllä, hiekkapölyä – ja zombeja. Dystooppinen on näin ollen se Los Angeles, johon elokuvan päähenkilöt (nuoret siskokset Regina ja Samantha) seuraavana aamuna heräävät.

Mitä tapahtuu, kun ihmiset häviävät – kirjaimellisesti – tuhkana tuuleen?

Miksi?

Esimerkiksi siksi, että olen paatumaton zombifani, mutta myös siksi, että Night of the Cometin konsepti kuulostaa herkulliselta kuin runsas ja kuuma pekonihampurilainen.

Harmi, että ensimmäisen haukun jälkeen selviää hampurilaisen olevan hyinen ja kylmä.

Millainen?

Ehkäpä paras adjektiivi elokuvaa kuvaamaan lienee "pettymyksellinen". Substantiiviksi valitsisin "vuoristoradan". Sellaisen vuoristoradan, joka näyttää mielenkiintoiselta ja upealta mutta joka rullaa eteenpäin hitaasti ja liian turvallisesti. Eipä pistä sellainen vuoristorata saatika elokuva adrenaliinia kropassa kiertoon, ei.




Alku on yhtä kaikki lupaava. Korvissa soi vauhdikas, pitkähiuksinen kasaripoppi. Regina hakkaa muinaista pelikonetta työaikanaan ja ajautuu sanalliseen konfliktiin pomonsa kanssa. Toisaalla Samantha (24-vuotias näyttelijä, joka näyttää korkeintaan 18-vuotiaalta teiniltä), Reginan pikkusisko, vastaanottaa ilkeältä äitipuoleltaan litsarin. Samantha lyö takaisin. Äitipuoli tyrmää Samanthan maahan. Äitipuoli ryntää suutuspäissään kadulle, jossa ilmeisesti kaikki kalifornialaiset juttelevat keskenään Suurissa Komeettajuhlissa™ ja pitävät hauskaa. Komeetta on tulossa.




Vaunu on nyt noussut vuoristoradan huipulle. Lukitaanpa siis turvavyöt ja lähdetäänpä lentoon.

Komeetan jälkeen eli aamulla meno säilyy vielä hetken ajan hyvin lupaavana sellaisena ja tuo mieleen aavemaisessa atmosfäärissään Dawn of the Deadin. Regina herää ja kohtaa pian elokuvan ensimmäisen zombin (tai ainakin zombimaisen olennon). Reginan ja zombin dialogi on suoraan Shakespearen oppikirjoista:

Zombi: "Come here!"
Regina: "...what?"
Zombi: "Come here!"
Regina: "Come here your ass!"




Zombin kynsistä paettuaan Regina hurauttaa moottoripyörällään kotiinsa ja löytää sieltä (ilmeisesti) maapallon ainoan elossa olevan ihmisen eli pikkusiskonsa Samanthan. Seuraavaksi siskokset säntäävät paikalliselle radioasemalle, koska he tahtovat löytää lisää eläviä ihmisiä ja pakkohan radiojuontajan on olla elossa. Radiojuontaja on kuitenkin kateissa – juontajan puhe lähetetään nauhoitettuna. Voi ei. Onneksi sentään asemalla sattuu hengailemaan maskuliininen machomies nimeltä Hector. Rekkakuskiksi ja lehmipojuksi paljastuva Hector viljelee mielikuvituksettomia puujalkavitsejä ja ryhtyy tekemään siskoksiin lähempää tuttavuutta. Sankaripoppoo on nyt koossa.



Elokuva jatkuu Samanthan kuumottavilla painajaisunilla, joissa on kaksi erinomaista puolta: 1) niissä maistuu melkoisen vahvasti Return of the Living Deadin ihana nektaari ja 2) Samantha riisuutuu toisessa niistä alusvaatteisilleen. Painajaisunista liu'utaan hunajavanan lailla todella siirappiseen draamadialogiin, jossa Hector ja Regina tutustuvat toisiinsa lähemmin pehmeän rakkauslaulun soidessa taustalla. Karismaattinen machomiehemme Hector on saanut Reginan limaiseen koukkuunsa kiinni.



Tyypillisessä ja eritoten tässä elokuvassa erittäin päälleliimatussa "haluan käydä zombiapokalypsian aikana kotonani katsomassa, onko perheeni yhä elossa" -kohtauksessa Hector kaasuttelee San Diegoon ja saa riesakseen kymmenvuotisen zombipojan, jota vastaan hän kamppailee kuumaverisen sambalaulun tahdissa. Toisaalla ilkeä ja militaristinen tiedemieskommuuni rekrytoi tutkimushuoneisiinsa eläviä lapsia ja aikoo varastaa heiltä verta ja sisäelimiä. Sitten Samantha ja Regina haaveilevat miehistä ja menevät ostoskeskukseen shoppailemaan ja pohtivat sitä, onko Hector hetero vai homo. Biisivalintana soi Cyndi Lauperin "Girls Just Wanna Have Fun".

Juoni on siis silkkaa sillisalaattia. Ja sitten ostoskeskukseen tulee sarjakuvamainen pahiskopla, jota johtaa suulas ja viileä nörtti ja joka aikoo ampua Reginan ja Samanthan kuoliaaksi.

Ensin olo oli kuin Dawn of the Deadissa, sitten kuin Return of the Living Deadissa ja nyt kuin missä tahansa surkeassa "äksönirillerissä", jonka pääosassa on aina joko Bruce tai Arska ja jossa patruunoita lentää kuin sadetippoja myrskysäällä. Tätä kohtausta eivät pelasta edes johtajanörtin sarkastiset vitsit ja nariseva äänensävy.




Naikkoset sen sijaan pelastaa militaristinen tiedemiesryhmä, joka rei'ittää nörttijengin elävältä mutta jolla on kuitenkin oma lehmänsä ojassaan; tiedemiehet vievät siskokset maanalaiseen laboratorioonsa "turvaan" eli heiltä verta ja sisäelimiä varastamaan. Pian Samantha piikitetään ruiskulla kuoliaaksi ja Hector palaa joulupukiksi sonnustautuneena San Diegon -matkaltaan takaisin Los Angelesiin. Hectorin on pelastettava naiset. Tee se, Hector. Hector!

Hector – kavereille ihan vaan Hec – huristelee tiedemiesten kommuuniin ja säilyttää takakontissaan Samanthan ruumista. Ei kun ei, Samantha ei olekaan kuollut. Tiedemies, joka hänet "tappoi", oli kuin olikin hyvä tiedemies, joka ruiskutti Samanthaan myrkyllisen nesteen sijasta jonkin sortin nukutuslääkettä. Go, Hec!

Laboratoriossa Regina on pahoissa vaikeuksissa. Pihalla Hector väsää antagonistien autojen alle tappavia dynamiittipommeja McGyverin elkein. Samantha astuu sisään laboratorioon ihan vapaaehtoisesti ja alkaa rupatella Reginan kanssa mukavia tiukan ja vaarallisen taistelukohtauksen aikana. Regina ja Samantha pakenevat laboratoriosta kahden lapsen kera. Hectorin pommit räjähtävät ja pahikset menehtyvät. Elokuva on päättynyt. Se oli siinä.




Mistä elokuva muistetaan?

Kun ajattelen Night of the Cometia, tärkein ja rakkain muistikuvani elokuvasta on sen huikea kasarihenkisyys. Leffa on näet niin musiikeiltaan kuin tapahtumapaikoiltaan ehtaa ja ihaninta 80-lukua. Pienempinä (positiivisina) muistikuvina pidän alun Suuria Komeettajuhlia™, Samanthan omintakeista hahmoa sekä elokuvan ensimmäistä zombia. Harmikseni minun on kuitenkin todettava, että elokuvasta tulee mieleen enempi kielteisiä kuin myönteisiä muistoja. Kritiikistä lisää alempana.

Tuomio:

Night of the Comet on sellainen elokuva, jota haluaisin rakastaa mutta jota en kertakaikkisesti pysty rakastamaan. Syitä dilemmaani on kaksi: 1) leffan kaari on kuin käänteinen orgasmi eli se alkaa hienolla ryminällä mutta muuttuu loppua kohden tylsemmäksi ja tylsemmäksi elokuvaksi ja 2) leffalla olisi ollut näillä näyttelijöillä ja resursseilla rahkeita huomattavasti parempaan ja ennen muuta loogisempaan lopputulokseen. Juonihan rainassa oli naurettavan typerä ja epälooginen, mutta typerä juoni on ikään kuin paskaleffastandardi, joten en valita siitä. Valitan sen sijaan siitä, ettei tästä typerän juonen mahdollistamasta universumista otettu juuri mitään hienoa tahi erityistä irti. Mitä kaikkea kaksi nuorta naista (ja Hector) voisikaan tehdä Los Angelesissä, jossa ei ole muita ihmisiä läsnä? Night of the Cometissa se "kaikki" rajoittui vain arkipäiväisiin seikkoihin eli ostoskeskuksessa hillumiseen (idea kulutettu jo Dawn of the Deadissa) ja tietenkin Hectorista unelmoimiseen, jotka ovat asioina paitsi arkisia, myös tylsiä.

Kokonaan en Komeetan yötä toki lyttää, sillä elokuva on etenkin 80-lukua fanittaville näkemisen arvoinen teos, mutta suosikkileffoihini se ei tule kuuna päivänä lukeutumaan. Se on sääli, sillä paremmalla käsikirjoittamisella tästä olisi voinut saada melko helpostikin jotain paljon, paljon parempaa aikaan.

Arvosana:

– Eetu

Ohjaaja: Thom Eberhardt
Käsikirjoittaja: Thom Eberhardt
Julkaisuvuosi: 1984
Kesto: 95 minuuttia
Maa: Yhdysvallat


KRITEERIBINGO: NIGHT OF THE COMET (1984)

Kolme hörppyä:
– eeppinen neekeri (ensimmäinen zombi)
– ulkoavaruus (varoitus: läsnä miltei alkumetreillä)

Kaksi hörppyä:
– alkoholia autossa (Hectorin ajaessa laboratoriolle)
– armeija (läsnä laboratoriolla)
– haalarit (hulluilla tiedemiehillä)
– hullu tiedemies (laboratoriossa)
– tupakanpoltto sisätiloissa (laboratoriossa)

Yksi hörppy:
– poliisi (Samanthan painajaisunessa)
– taskulamppu (alkukohtauksessa)
– usva (laboratoriossa)

Night of the Cometissa kriteerisaldoksi tulee 10. Ja koska elokuvassa ei nähdä tissejä, yhtäkään juomaa ei tarvitse niellä pohjanmaan kautta alas, joten juomapeliä uskaltaa pelata ihan rohkeasti. Ällös siis pelkää pelata ja juoda.