Mikä?

Hellspawn on vuonna 1993 valmistunut hirviökauhuelokuva, joka käsittelee flanellipaitaisen demonin riehumisten ja hellyydenhalujen lisäksi kahden miehen ystävyyssuhdetta. Budjetti on tässäkin teoksessa ollut varsin vaatimaton, mutta se ei menoa hidasta: elokuvassa on tyrmäävää toimintaa, viiltävää draamaa sekä rosoisen rakastettavaa kauneutta.

Polonian maanmainiot veljekset, John ja Mark, ovat olleet mukana myös tämänkin mestariteoksen luomistyössä. Elokuvan lopputeksteissä ja IMDb:n tekijälistauksessa esiintyvien eroavaisuuksien takia en ole aivan varma veljesten todellisesta vaikutusvallasta ja panostuksesta, mutta ainakin käsikirjoitus näyttäisi olevan John Polonian käsialaa, ja kummatkin veljeksistä ovat päässeet vakuuttamaan myös näyttelijäntaidoillaan. Jopa Markin erinomainen emäntä, Maria Russo, ja sekä Night Crawlersissa että – uskokaa tai älkää – tässä elokuvassa pastoria näyttelevä Todd Carpenter käväisevät ruudulla pikaisesti kuolemassa.



Miksi?

Vaikka tämä elokuva ei olekaan yhtä Polonia-täytteinen kuin esimerkiksi Night Crawlers, usko viiksekkäitten veljesten kykyihin repi ruudun ääreen ja tuotti tutun tyydytyksen tälläkin kertaa. Mitä pidemmälle elokuvaa katsoi, sitä enemmän elokuvaa alkoi kuitenkin arvostaa omana, itsenäisenä teoksenaan.

Millainen?

Hellspawn on viihdyttävä paketti. Moni asia elokuvassa on mukavan suttuista, halvalla tehtyä ja hyvällä tavalla huonoa ja saa nuhruisuudellaan nauramaan. Tämä on itse asiassa näkemistäni elokuvista yksi teknisesti vaatimattomin, mutta se vaikuttaisi kuitenkin olevan tehty rehellisesti niillä avuin, mitä tekijöillä oli. Elokuva tähtää paikoittain lisäksi melko korkeallekin esimerkiksi ihmissuhdedraamaa luodessaan, mutta päätyy näyttävästi naamalleen meidän iloksemme.



Minun on pakko myöntää, etten edes tarkalleen tiedä, millainen Hellspawnin juoni kokonaisuudessaan on. Tämä johtuu siitä, että elokuvan dialogista on todella vaikea saada selvää sen heikon äänenvoimakkuuden takia. Tämän täytyy olla tarkoituksellista: kyseessä on varmasti jonkinlainen avant garde -elementti, joka jättää katsojalle tilaa miettiä itsenäisesti, mistä hahmot saattaisivat keskustella, täten luoden täyteläisemmän, interaktiivisemman ja muistettavamman elokuvakokemuksen. Minä en itse ollut kylmiltään aivan valmis tämän kaliiberin innovaatiolle, ja minulta meni siis osa juonesta ohi, joten pahoittelen juonikuvauksen puutteellisuutta. Ehkä ensi katselukerralla osaan yhdistää pisteet, ja kaunis kokonaiskuva selkiää.



Jotta saisitte edes jonkinlaisen kuvan siitä, mitä elokuvassa oikein tapahtuu, voin lyhyesti kerrata osan kohtauksista. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa nainen synnyttää demonivauvan. Vastasyntynyt on ilmeisen äkäinen äpärä, sillä hän tappaa äitinsä, tämän kätilön ja paikalla olevan pastorin. Tämän jälkeen hirviö mm. tappaa muutaman muun ihmisen, kaivaa ruumiin ylös haudasta ja saa haudankaivajakaveriltaan lahjapaketin ja vaatii elokuvan päähenkilön, Jackin, lukevan hänelle Grimmin satuja. Jack taas mm. heittelee kiviä lampeen, saa hirviön oksennusta naamalleen, kokee suuria tunnekuohuja ja lopulta taistelee Samuli Edelmannin ja Kari Hietalahden keski-ikäisen punaniskajälkikasvun kanssa hirviötä vastaan.



Näihin vaativiin kohtauksiin eloa puhaltavat ihmiset saavat loistavat arvosanat todella huonosta näyttelemisestä. Draamakohtaus, jossa PMS-päähenkilömme huutaa ja itkee Punaniska-Edelmannille, on näyttelijäsuoritusten ansiosta lähes ikimuistoinen. Kotonaan yksin ryyppäävää ja myöhemmin kellarista viinaa hakevaa humalaista miestä esittävä maestro taas sai – tai otti – suoritettavakseen haastavan monologin, josta hän loi mestarin elkein ensiluokkaista viihdettä.



Musiikit ja äänimaailma – dialogin äänenvoimakkuutta lukuun ottamatta – ovat hyvin pitkälti keskitasoa: yhtä herkkää tunnelmapalaa lukuun ottamatta elokuvan musiikit ovat hyvinkin tavanomaisia. Erikoista toisaalta on se, että osa musiikeista kuulostaa vanhoista mustavalkoelokuvista "lainatuilta", ja se, että osaa musiikeista on ilmeisesti lahjoitettu myös Night Crawlersiin.

Erikoisefektit ovat varsin askeettisia, mutta samalla tavalla toimivia kuin monessa muussakin pienen budjetin elokuvassa. Esimerkiksi elokuvan piskuisella budjetilla ei ollut ilmeisesti mahdollista sytyttää oikeata autoa palamaan, joten tekijöiden oli tyydyttävä sytyttämään pieni punainen leluauto liekkeihin ja kuvaamaan sitä sen sijaan. Vaikuttavaa.



Elokuvalla on myös omat heikkoutensa. Esimerkiksi huumoria olisi elokuvaan voinut lisätä: paskat vitsit kun toimivat paskaleffoissa usein harvinaisen hyvin. Dialogista – ja sitä myötä juonestakin – olisi kaikesta huolimatta ollut "ihan mukava" saada selvää, ja hirviö olisi myös voinut olla hieman raaempi tapoissaan. Elokuva ei herättänyt myöskään samanlaista "suunnatonta selittämätöntä ihastusta" kuin esimerkiksi Woodchipper Massacre. Ehkä tämä johtui juuri yllä olevista puutteista.

Mistä elokuva muistetaan?

Tuskin tätäkään elokuvaa moni muistaa, mutta minä tulen ikuisesti muistamaan tämän elokuvan kohtauksesta, jossa flanellipaitaan, gorillapukuun ja avaruusolionaamariin sonnustautunut hirviö kapuaa päähenkilön päälle ja oksentaa tämän naamalle. Kyllä, elokuvan hirviö oksentaa päähenkilön naamalle ja lähtee sitten pois. Ai miksi? Koska nerous.



Tuomio?

Pienen budjetin ratkaisut, yllättävät ja mukavan ennalta arvattavat kohtaukset sekä käsittämättömän huonot näyttelijät tekevät tästäkin elokuvasta siirappia sielulle. Elokuvalla on myös puutteensa, mutta se on niistä huolimatta selkeästi voiton puolella.

Arvosana:

 
– Lassi


Ohjaaja: Alan Joseph Micheal
Käsikirjoittaja: John Polonia
Kesto: 86 minuuttia
Julkaisuvuosi: 2003, vaikka elokuva on kuitenkin tehty jo vuonna 1993
Maa: Yhdysvallat